Jälleen tuli blogin kirjoittamisessa taukoa ja tätä kirjoitettaessa istun jo kotisohvalla. Syynä ei tällä kertaa ollut kiire tai tapahtumien puute vaan blogin pitäjän henkilökohtaiset ongelmat. Työelämässä on vihjailtu, ettei meidän konttorissamme pysy ihmisten salassapidettävät tiedot salassa. Työelämässä en muiden sairauksia levittele, mutta tätä omaa Vietnamissa kokemaani olotilaa voin vähän avata. Ei, ei. En kerro neekerisankkeristani, joka on jo kroonistunut, vaan tästä sisälläni olleesta tulivuori-taudista. Ja siitäkin vasta vähän myöhemmin. Yritän edetä jollain lailla kronoligisessa järjestyksessä, mikäli vain muistan mitä milloinkin tapahtui.
Jarnan riehakkaiden synttärijuhlien jälkeen vietimme vähemmän riehakkaat pikkujoulut Mui Ne:ssa. Jarna oli hankkinut meille oikein joulukuusen koristeineen ja valoineen hotellihuoneen parvekkeelle tunnetta luomaan. Kiva siinä oli illan pimetessä korttia pelata joulukuusen loisteessa reilun 30 asteen lämpötilassa ja ottaa vähän pohjia pikkujouluihin. Myös pukki oli käynyt ja tuonut meille jokaiselle pienet paketit. Tunnelma alkoi nousta. Pikkujouluruokailuun olimme valinneet Armenialaisen ravintolan. Ja siihen se tunnelma sitten lässähtikin. Tripadvisorissakin kehuttu ravintola oli täysi fiasko. Minä suurena armenialaisen keittiön fanina petyin ehkä pahiten, mutta tämä Ararat-ravintola ei kovin suuria pistemääriä meidän seurueeltamme saanut. Mikään ei toiminut. Tarjoilija osasi vain venäjää. Ruuat tulivat suurin piirtein järjestyksessä pääruoka....10 minuutin odotus....alkuruoka....10 minuutin odotus.... lisäkkeet pääruokaan. Ja kaikki ruuat olivat vähän sinnepäin. Kruununa oli sitten laskutus. Olimme tilanneet laskut "separately" ja saaneet tähän myöntävän vastauksen. Kun lasku lopulta tuli, oli kaikki yhdellä venäjänkielisellä laskulla. Oli lähellä, ettei käämi lopullisesti kärynnyt siinä vaiheessa. Seurueemme ei jättänyt tälle ravintolalle kovin mittavia tippejä. Meillä ei tunnu olevan oikein tuuria näissä pikkujouluruokailuissa kaukomailla. Pikkujoulut Bintanissa blogissani on tarinaa samantapaisesti onnistuneesta pikkujouluruokailusta.
Mui Ne:ssa olomme kahta ensimmäistä päivää häiritsi sade. Katselimme netin sääennusteista, että olimme trooppisen myrskyn reuna-alueella. Myöhemmin selvisi, että pohjoisempana reilun 200 kilometrin päässä myrskyn silmässä oli tapahtunutkin sitten vähän pahempaa. Taloja oli sortunut, kadut veden vallassa niin, että vain autojen katot näkyivät. Kuolonuhrien määrästä ei ollut tietoa, mutta ihmisiä oli varmuudella kuollut tässä myrskyssä. Tällaisia vastaavia myrskyjä osuu tälle seudulle keskimäärin n. 8 kappaletta vuodessa. Eli ne ovat sen verran tavanomaisia, ettei esim. suomalaisissa tiedotusvälineissä ollut tästäkään myräkästä mitään mainintoja.
Mui Ne:ssa saa myös hyvää ruokaa. Yksi reissun parhaista ravintolaelämyksistä oli kun kävimme Mixun, Matsin ja Jarnan kanssa Matador-nimisessä ravintolassa vetäisemässä kunnon bbq-mätöt. Minun teki mieli ankkaa. Siis syödä. Kimmokkeen tähän sain kun kävelimme Mixun kanssa Mui Nen rantakadulla aiemmin päivällä ja takaa alkoi kuulua outoa ääntä mopon pärinän lisäksi. Sieltä tuli mopokuljetus, jossa oli kyydissä n. 40 elävää ankkaa. Veikeän kuuloista kun mopoilevat ankat huutavat kilpaa päristellessään mopolla. No niin... ankkaa alkoi tehdä mieli ja sitä sain. Grillattu kokonainen ankka maistuikin taivaalliselta edellisiltaisen epäonnistuneen pikkujouluruokailun jälkeen. Mixu otti myös ankkaa, Jari possua ja Mats beeffiä. Kaikki taisivat olla tyytyväisiä ja minun ankanhimoni tuli tyydytetyksi. Olihan se tosin kallista paikalliseen hintatasoon nähden; kokonainen grillattu ankka lisäkkeineen lähes 13 euroa.
Mui Ne:ssa olen nyt ollut kahtena kertana ja kolmatta ei enää tule. Mui Ne on turistialuetta ja on liikaa keskittynyt venäläisiin, joita siellä todellakin riittää. Ravintoloissa ja kauppoissa ei osata englantia, mutta venäjää kylläkin. Samoin alueen siisteys on paikallisenkin mittapuun mukaan huono. Meren rantaa riittää, mutta ranta on saastaisessa kunnossa. Antaumusmatkat ei enää tee matkoja Mui Neen.
Keskiviikkoaamuna meille oli varattu kuljetus takaisin Saigoniin. Jo käydessäni Harryn kanssa hotellin aamiaisella huomasin, ettei kaikki nyt ole kohdallaan. Minulla on aamuisin yleensä hevosen ruokahalu, mutta tällä kertaa mikään ei maistunut. Pari lasillista tuoremehua sain jollain lailla sisääni kaadettua. Vajaan viiden tunnin automatkan alettua alkoi tulivuori sisälläni osoittaa elonmerkkejä. Pieni polte ylävatsassa kasvoi automatkan aikana aika kovaksi tuskaksi. Tuntui todellakin kuin joku olisi kosanilla polttanut vatsaani. Vesihörppy lievitti tuskaa noin minuutiksi. Matkalla pysähdyimme paikalliselle ABC:lle täydentämään seurueemme ehtyneitä nestevarantoja. Etsiskellessäni jogurttia, jonka arvelin helpottavan poltetta sisälläni, näin episodin joka sai hymyn minunkin muuten niin tuskaisille kasvoille. Veljet Kauko, Mats ja Jarna olivat olivat ostamassa olutta. Myyjän kertoessa oluttölkin hinnan olevan 30 000 dongia (n. 1,1 eur), alkoivat ystävämme mylviä kuin mullilauma. Mielenosoituksellisesti Mats ja Jarna jättivät oluensa siitä pisteestä ostamatta. Kaukolla jano ohitti nuukuuden. Itse maksoin kahdesta juotavasta jogurttipullosta pyydetyt vajaat kaksi euroa enkä mylvähdellyt yhtään. Onneksi Mats ja Jarnakin löysivät jostain toisaalta edullisempaa olutta matkan tarpeisiin.
Juotuani jogurtit polte sisälläni helpotti sen verran, että sain nukuttua automatkan lopun. Päästyämme Saigoniin tunsin oloni todella sairaaksi. Hotellilla mittasin kuumeen olevan 38,1. Voitte vain kuvitella miten kovin minua harmitti. Tulivuori poltti sisälläni, veljillä menojalka vipatti ja minusta ei ollut muuhun kuin makaamaan pimeässä hotellihuoneessa tuskissani. Seuraavana yönä tulivuori sisälläni alkoi purkautua kaikin mahdollisin ulostuloreitein. Kuume nousi lähentelemään 39 astetta. Tunsin oloni todella sairaaksi. Aamulla yritin vielä kaikin keinoin olla pelissä mukana ja lähdin Harryn kanssa aamupalalle. On se muuten jännä kun nakin pätkä, tomaatti, juustoviipale, omenamehu ja kahvihörppy maistuvat kaikki ihan samalle. Aamiaisyrityksen jälkeen joutui minunkaltaiseni suomalaismieskin nöyrtymään ja soitin hotellin respaan että saisinko lääkärin paikalle. 10 minuutin kuluttua seisoi nuorehko naislääkäri huoneessani. Lieviä kieliongelmia meillä oli, mutta kyllä hän minulle oikeita lääkkeitä taisi osata antaa, koska olen nyt tässä kotisohvalla tätä kirjoittamassa. Olin nimittäin torstaina jossain vaiheessa aivan varma, että vaikka henkiin jäisinkin, niin varmasti en ole perjantaina lentokunnossa. Lääkäri pyysi olemaan perjantaiaamuna vielä häneen yhteydessä, mikäli olotilani ei ole kohentunut. Mutta kohentuihan se. Ensimmäisten lääkkeiden ottamisen jälkeen nukuin pimeässä huoneessani muutaman tunnin ja heräsin sänky hiestä märkänä. Kuume oli lähtenyt samoin kuin pahin polte ylävatsassa. Lääkärille ja Sherwood Residence -hotellin toiminnalle annan arvosanan 10+ heidän toiminnoistaan. Respasta soitettiin minulle kaikkiaan kolme kertaa lääkärin käynnin jälkeen ja kyseltiin kuinka voin tai tarvitsenko jotain apua. Samoin oli kuulemma veljiltä kyselty vointiani heidän liikkuessaan respan ohi. Ja tämä kaikki; lääkärin käynti ja lääkkeet sisältyivät hotellin hintaan eikä niistä veloitettu mitään.
Olin siis käytännössä lähes koko ajan hotellihuoneistossamme keskiviikosta perjantai-iltapäivään. Veljet pääsivät nauttimaan Sherwood Residencen uudistetusta sauna- ja allasosastosta, kävivät perinteisellä pettymyksiä tuottaneella päivällisellä Hard Rock Cafessa, hankkivat lisää tuliaisia jne. Samat herrat, joilta mylvinnän kera jai 30 000 dongin oluet ostamatta kävivät 52 kerroksisen tornitalon huipulla siemaisemassa 170 000 dongin oluet. Kaikki on niin suhteellista. Yksi chilikastikkeen ystävä Hanhijärveltä täydensi kastikevarastojaan noin jerrykannullisen verran. Tästä meinasi sitten tulla lentokentällä ongelma. Herra Mixua alettiin kuulutella lähtöportille jo tuntia ennen boardingia. Ja miestä ei löydy mistään. Minä en hirveästi etsintöihin osallistunut. Tai Mixua ei ollut ainakaan niissä vessoisa missä minä olin. Lopulta mies löytyi ja saatiin portille selvittämään asioitaan. Hänet vietiin jonnekin ja pyydettiin avamaan matkalaukku. Virkailijat halusivat nähdä Mixun laukun sisällön. Miksiköhän? No kai jokaista läpivalaisijaa alkaa kiinnostaa sellainen pullomäärä chilikastiketta. Ja lisänä vielä useampi kilo sitä "vihreätä limaa", aloe veraa.
Pelkäämääni lennot Dohaan ja Helsinkiin sujuivat yllättävän hyvin. Muutaman kerran tulivuoreni vielä osoitti elonmerkkejä ja vatsaani kramppasi kunnolla, mutta periaatteistani ei minun tarvinnut luopua. Eli mannerten välisillä lennoilla ei miehen tarvitse lentokoneen vessaan ahtautua. Planeettojen välisillä voi olla sitten eri juttu. Oltuani kolme päivää käytännössä syömättä mitään aloin jo elätellä toiveita, että kadonnut ruokahaluni voi saattaa minut tällä vauhdilla jo lähes normaalipainoiseksi noin viidessä vuodessa. Pettymys oli valtaisa kun huomasin Helsinki-Vantaalla ruokahaluni palanneen.
Katolisen kirkon kuolemansyntilistalta on käsittelemättä enää ahneus. Se on synti, sen minäkin myönnän. Yleensä on niin, että ne joilla on maallista mammonaa, valtaa tms. hamuavat niitä koko ajan lisää ja lisää. Usein myös keinoja kaihtamatta. Hyvin pienessä mittakaavassa se näkyi myös muutaman kerran matkamme aikana. Meille länsimaalaisille Suomalaisen hyvinvointivaltion asukkaille joku 2 euroa ei pitäisi olla juuri mitään. Sitä vastoin vietnamillaiselle hotellisiivojaalle tai tarjoilijalle sillä saattaa olla hyvinkin iso merkitys perheen päivittäisen riisiannoksen suuruuteen. Itse olen aina reissuillani pyrkinyt antamaan tippiä hyvästä palvelusta sen 5-10%. Olin huomaavinani, ettei toimintaani aina katsottu seurueemme sisällä hyvällä eikä ainakaan kaikkien muiden osalta noudatettu. Toivottavasti se on veljien osalta nuukuutta tai ahneutta. En usko sen olevan mitään rodullista ylemmyyden tunnetta. Osa veljistäni oli nähnyt sen hotellisiivoajien riemun kun Mui Ne:ssa jätin firman rahoista 500 000 dongia (n. 19 eur) huoneistomme pöydälle kiitokseksi 8 hengen viiden yön majoituksen sotkujen siivoamisesta. Vajaa 50 centtiä per yö per ukko. Ei voi olla liikaa meille, mutta iso raha heille.
Ahneudesta ja kaljanjuonnista ei voida puhua tietenkään samassa lauseessa. Niinpä puhutaankin janosta. Seurueemme tuki paikallista panimoteollisuutta reissumme aikana arvioni mukaan n. 1500 tölkin edestä. Virhemarginaali +/- 10%. Se on aikamoinen kasa alumiinitölkkejä. Minun osuuteni tuosta oli noin 10 tölkkiä. Minä tyydytin janoani silloin tällöin viskillä tai konjakilla, vodkasnapseilla ja muutaman siiderinkin taisin juoda. Lisäksi seurueemme janoa tyydytettiin mm. GT:llä ja Bacardilla. Riian Balsamiakin näin jossain vaiheessa hörpittävän. Uskoakseni kukaan ei jäänyt janoiseksi Vietnamissa. Tai no yhdellä oli vielä jano junamatkalla Tikkurilasta Lappeenrantaan, mutta hänellä painoivatkin hirvipeijaiset päälle ja hirvisoppa on aina niin suolaista, että janottaa jo etukäteen. Miltähän hirvikeitto maistuisi chilisoosin kanssa?
Viisitoista yötä Vietnamissa tuli taas vietettyä ja annetaan ison L:n Legendan kertoa miltä nyt tuntuu. https://www.youtube.com/watch?v=hz47lsS528s Juicen sanoitus on ihan yhtä hieno, monivivahteinen ja kryptinen kuin oma fiilikseni reissun loputtua. Tunneskaalani sisältää mm. seuraavia aineksia: onnellisuus kotiin pääsystä rakkaiden luo, helpottuneisuus siitä että tervehdyin lentokuntoon ja kaikki sujui reissussa kokonaisuudessaan melko hyvin, fyysinen väsymys sairastamisesta ja pitkästä lentomatkustamisesta, henkinen virkeys hyvän loman johdosta, harmitus siitä että piti nyt jo lähteä pois Vietnamista jne. Todella vaikea kuvailla miltä nyt tuntuu. Kotiin palattuani eilen puolilta päivin oli rakas puolisoni juuri lähtenyt iltavuoroon tienaamaan rahaa seuraavaa matkaani varten (eilen lauantaina iltavuoro ja tänään sunnuntaina aamu- sekä yövuoro, taitaa hänkin kuulua sisäpiiriin VR:lla), mutta 2/3 lapsistani olivat minua kotona vastassa ja jaksoivat kuunnella väritettyjä tarinoitani matkasta. Rakkaani oli tehnyt minulle hyvää ruokaa valmiiksi ennen töihin lähtöään ja selvästi näki, että minua oli ikävöity. Tunsin olevani onnekas kun minulla on tällainen perhe ja koti. Reissuhan on silloin onnistunut kun on kiva lähteä reissuun sekä kiva tulla kotiin. Nyt taas oli onnistunut reissu.
Näissä kirjoituksissani olen käsitellyt syntejä. Mitä synti on? Se riippuu aivan siitä mihin uskontoon, kulttuuriin tms. kukin kuuluu. Reissullamme teimme syntiä koko ajan, suorastaan mässäilimme synnissä jos lähdetään tulkitsenaan tekojamme eri uskontojen mukaan. Esimerkiksi söimme sikaa, mikä on aivan hirveä asia muslimeille ja juutalaisille. Söimme nautaa, joka on taas kiellettyä hinduilta.
Minun filosofiani mukaan teen syntiä silloin kun teen jotain pahaa jollekin toiselle. Jos syön naudan sisäfileen niin en omasta mielestäni tee pahaa kenellekään. Tai no sille naudalle, mutta se olisi teurastettu joka tapauksessa. Tällä tavoin olen oudossa mielessäni asioita pähkäillyt. Pyrin siihen, etten tuota itselleni ja muille ihmisille kärsimystä tai pahaa mieltä, mutta pyrin myös olemaan rehellinen itselleni. Joskus jopa onnistun tässä tavoitteessani. Uskon, ettei meidän takiamme aiheutunut Vietnamissa kärsimystä tai pahaa mieltä kenellekään vaan jopa päinvastoin. Ei edes Mui Nen muna-ahne Tatjana huomannut vihanpuuskaamme ja tylyjä katseitamme. Ja Mui Nen "tukun" omistajat ovat meille alkupettymyksen jälkeen kiitollisia opittuaan meidän kauttamme taas lisää markkinataloutta ja siihen väistämättä kuuluvia suhdannevaihteluja.
Olen varma, etten saa edes kaikilta sisäpiiriläisiltä varauksetonta kannatusta ajatuksilleni. Varmasti puheitani, tekojani ja kirjoituksiani koetaan paheksuttavina, mutta siitä en oikeastaan välitä paskan vertaa. Minä nyt vaan satun olemaan tällainen jonkun verran elämää nähnyt outo oman tien kulkija, joka sanoo, tekee ja kirjoittaa mitä mieli tekee ketään kumartelematta, mutta pyrkimättä tarkoituksellisesti ketään loukkaamaan. Jos joku loukkaantuu tai paheksuu niin sille en voi sitten mitään. https://www.youtube.com/watch?v=9SKFwtgUJHs Se joka on synnitön saa vapaasti tulla potkaisemaan minua sinne missä neekerisankkeri pahiten vaivaa.
Loppuun vielä pieniä havaintoja seurueemme jäsenistä:
Pikku-Nikolai: Erikoinen maailman mies. Ulkoinen habitus reissuilla lähenee jo pelottavaa. Positiivisessa mielessä boheemi boheemienkin joukossa. Meissä on Nikolain kanssa yllättävän paljon samaa. Siis luonteessa ja ajattelussa.
Veljeni Kauko: Entisaikojen räväkkyys muuttunut harkitsevaiseksi pohdinnaksi. Tilannetaju ensiluokkainen, joka tuottaa loistavia kommentteja erilaisiin tilanteisiin.
Målvakt-Mats: Matsilla flunssa verotti äänenkäyttöä, vaikka desibelejä nostavaa voimajuomaa käyttikin miehen lailla. Olen huolissani ystävästäni. Kaveri vaikuttaa väsyneeltä. No, onneksi on viikon päästä loma. Lepää Mats! Palauta hymy ja nauru!
Harry: Voi miten kiva nähdä tuoreesti rakastunut ja onnellinen mies. Ennen oli Irish Coffee, karaoke, tennis ja Saipa. Nyt on Rakas... pitkä väli... ja vasta sitten Irish Coffee, karaoke, tennis ja Saipa. Ennustus: Harrylla tapahtuu elämässä tulevaisuudessa positiivisia muutoksia... ainakin hän hankkii Smart-tv:n. ;)
Mixu: Miun poika. Kävi taas iskän kanssa reissussa. Aiwan loistawa seuramies. Sai toivottavasti nukuttua vähän univelkoja pois, että jaksaa painaa taas kaikki viikonloppuyöt töissä.
Jarna: Kauan odotettu lisä kaukomatkoillemme. Edellisestä yhteisestä Intian reissusta aikaa jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Loistava kaveri niin reissulla kuin muutenkin. Vähän taisi ikävä kotijoukkoja jo painaa jossain vaiheesa. Jarna osaa nauttia lämmöstä ja auringosta kuten minäkin. Kiitos Sari omasta ja Jarnan puolesta.
Ribo: Eihän tämä muutu miksikään. Sama outo kulkija vuodesta toiseen. Ei harmittomampaa reissukaveria olekaan. Ja jos reissuilla haluan hevosista puhua niin onneksi on Ribo joka edes jotain niistä ymmärtää. Nämä muut puhuvat vain eurojaskoista ja lotoista.
En voi muuta kuin kiittää jälleen kerran näitä herroja hienosta ja muistorikkaasta reissusta. Samoin kiitokset myös teille molemmille blogini lukijoista, joista toinen taisi kyllä lopettaa lukemisen kun aloin himoistani kertomaan.
Kommentit